Viime aikoina päässä on pyörinyt enenevässä määrin ajatukset Pääppiksen mahdollisesta pikkusisaruksesta. Orastavaa vauvakuumetta, kenties? Muutamalle ystävälle pikkukakkonen on matkalla ja muutama sellaista toivoo. Niin minäkin. Ja en sitten kuitenkaan. Mies olisi tälläkin kertaa innokkaampi osapuoli pikkukakkoshaaveissa, mutta minä lyön kapuloita rattaisiin.

Olen aina ajatellut haluavani useamman lapsen ja suht pienellä ikäerolla. No, Pääppiksen syntyminen sektiolla lykkäsi näitä haaveita alkuunsa vuodeksi. Sitten mukaan astuivat työkuviot, jotka osaltaan rajoittavat haaveita. Eivät kuitenkaan ratkaisevasti, mutta vaikuttavat toki taustalla.

Oikeastaan on kaksi suurempaa syytä, miksi en vielä halua pikkusisarusta Pääppikselle. Ensimmäinen on puhtaan itsekäs: meillä on niin kivaa ja leppoisaa Pääppiksen kanssa, etten halua vauvaa sotkemaan kuvioitamme. En vaan jaksa uskoa, että kahden pienen kanssa voisi olla kovin helppoa tai leppoisaa, vaikka vauva olisikin kuinka helppo tahansa. Puhumattakaan sitten siitä, että kohdalle osuisi koliikkivauva tai jotain muuta vastaavaa. Pääppiksen kanssa olemme kokeneet voivamme tehdä melkein mitä vain: pieni vaan liinaan tai kantoreppuun ja menoksi.

Toinen syy taas liittyy Pääppikseen. Hän on niin liinalapsi kuin vaan olla voi ja minusta ajatus siitä, että Pääppis joutuisi rattaisiin vauvan viedessä liinapaikan tuntuu ihan tavattoman pahalta. Nykyisin Pääppis kuulemma viihtyy ihan hyvin rattaissa (itse olen hänen kanssaan käyttänyt vaunuja/rattaita viimeksi yli vuosi sitten), mutta minusta hänen paikkansa on liinassa/repussa äidin tai isän lähellä, eikä missään rattaissa. Ja tottahan hän parhaiten liinassa viihtyykin, kun on koko pienen ikänsä enemmän tai vähemmän liinassa elellyt. Pelkään, etten pystyisi antamaan Pääppikselle riittävästi läheisyyttä, jos kuvioissa olisi mukana pienempi sisarus, joka läheisyyttä luonnollisesti vieläkin kipeämmin kaipaa. Varmasti Pääppis tulee kasvaessaan viihtymään lyhyempiä aikoja liinassa kerrallaan, kun todennäköisesti haluaa kävellä itse entistä enemmän. Mutta mistä sen voi tietää, milloin tulee se vaihe, että hän haluaa pääasiassa kävellä itse ja tulla liinaan vain satunnaisesti?

Edelliseen liittyen, en ole kovin innostunut rattaiden käyttöönotosta ylipäänsä. Mitään tuplakärryjä meille ei tulisi missään tapauksessa, mutta pelkkä ajatus rattaiden käytöstä kaupungilla tuntuu kovin vaivalloiselta. Mikähän ikäeron pitäisi olla, että pärjäisimme pelkällä liinalla niin, että Pääppis kävelisi itse suurimman osan matkoista...? Väliaikaisesti kahdenkin kantaminen onnistuu kyllä sitomalla isompi lapsi selkään, mutta kovin pitkiä aikoja en usko tuon olevan toimiva vaihtoehto.

Kuitenkin mieleni tekisi jo kovasti päästä valmistautumaan synnytykseen perusteellisemmin kuin ensimmäisellä kerralla, kokemaan uusi - toivottavasti hiukan erilainen - synnytys Tammisaaressa ja elämään ensi hetket vastasyntyneen kanssa sillä tavalla kuin nyt tiedän niiden haluavan mennä. Vauva saisi alusta alkaen olla liinassa sen kalsean muovisen sairaalakärryn sijaan ja nukkua perhepedissä. Pääppis ei saanut, koska en uskaltanut riittävästi luottaa vaistooni heti ensi metreillä. Vahinko on kyllä myöhemmin otettu takaisin ja korkojen kera. ;)

Jos nyt vaikka tulisinkin raskaaksi, niin ikäeroa lasten välille tulisi joka tapauksessa yli kaksi vuotta. Ja koska se ei nyt ihan juuri ole näköpiirissä, ikäero tulee venymään helposti siihen kolmeen vuoteen ainakin. Mikä on minusta aina ennen tuntunut ihan liian suurelta ikäerolta. Minulla itselläni on ikäeroa toiseen veljistäni vajaat kaksi vuotta, mikä on tuntunut aika sopivalta.

Loppujen lopuksi tämä kaikki taitaa olla aika lailla turhaa spekulaatiota. Taidan nimittäin kuulua siihen joukkoon naisia, joiden hormonitoiminta ei palaudu ennalleen ennen imetyksen täydellistä lopettamista. Ja se taas ei ole suunnitelmissa. Eli eipä ole menkkoja näkynyt, eikä kuulunut yli kahteen vuoteen.

Eikä luonnollisesti ole mitään takeita siitäkään, että raskautuminen tapahtuisi käden käänteessä tällä(kään) kertaa, jos on tapahtuakseen ollenkaan. Että ehkä jossain vaiheessa pitää kuitenkin vaan heittäytyä ja antaa luonnon tehdä päätöksensä niinkuin ensimmäiselläkin kerralla. TJOT, vai miten ne vauvakuumepalstailijat tätä nimittävätkään. :)