Kävimme Pääppiksen kanssa eilen kahdessa eri perhekerhossa. Ensimmäisessä kävin lähinnä palauttamassa mieleeni, miksi lopetin siellä käymisen heti alkuunsa kutakuinkin vuosi sitten. Lienen ihan kummajainen, kun en jaksa kiinnostua ventovieraiden lasten nukkuma-ajoista, korvikemerkkien vertailusta tai ryppyvoiteista (ja valitettavasti myös kuppikuntaisuudesta). Olin vierailun jälkeen niin ahdistunut, että päätin illaksi lähteä Perhepoukamaan, jonne olin jo pidemmän aikaa suunnitellut meneväni. Ja avot, tuntui, kuin olisin kotiin tullut. Perhepoukaman toiminta ja merkitys minulle kiteytyy hyvin seuraavaan heidän sivuiltaan lainattuun katkelmaan:
"Perhepoukamassa lapsentahtisia tai ekologisia valintoja ei tarvitse puolustella. Jos tavallisessa perhekerhossa et tunne kuuluvasi joukkoon, Perhepoukama saattaa olla poukama juuri sinun perheellesi."
Ongelma on ollut juuri tässä: en ole tuntenut kuuluvani joukkoon tavan perhekerhoissa. Valintojamme (kantoliinan käyttöä, kestovaippoja, perhepetiä, vauvan vessahätäviestintää jne.) on taivasteltu ja toisaalta minä olen ihmetellyt muiden perheiden mitä kummallisempia ongelmia, jotka meillä eivät ole olleet ongelmia lainkaan pitkälti juuri näiden kummeksuttujen valintojen ansiosta. Toisaalta taas en ole halunnut tyrkyttää omia valintojamme (vaikka niiden toimivuudesta olenkin vakuuttunut) kovin voimakkaasti tietoisena siitä, että niitä pidetään hörhöilynä sekä sen pelossa, että muut kokisivat minun kritisoivan heidän valintojaan. Jokainen perhe toki tekee niinkuin parhaaksi näkee. Niin mekin olemme tehneet. Vasta myöhemmin olemme tulleet tietoisiksi siitä, että toiminnallamme on nimikin: kiintymysvanhemmuus tai vaistovanhemmuus (attachment parenting eli AP). Kirjoittelen AP:sta myöhemmin oman postauksensa, mutta tiedonjanoisimmat voivat lukaista läpi esimerkiksi Hernekepin artikkelin aiheesta. Kyseessä ei ole mikään uusi hieno teoria tai koulukunta, vaan pikemminkin paluu juurillemme; siihen, mistä lapsen kanssa olemisessa on alunperin ollut kysymys ja mikä siinä on ollut tärkeintä eloonjäämisen kannalta.
Perhepoukamaan seilaamme siis toistekin. Sääli, ettei tuollaisia paikkoja ole enempää. Tampereella vastaava paikka on Napapiiri, Turussa Mammakeidas ja Joensuussa Liekku. Nettisivujen perusteella meininki vaikuttaa näissä kaikissa huomattavasti Perhepoukamaa aktiivisemmalta.
Harmi, että Perhepoukama kokoontuu vain kerran viikossa. Olen kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että muutama vauvautunut ystäväni on yhtä höyrähtänyt näihin edellä mainittuihin juttuihin, joten livevertaistukea ja seuraa löytyy kyllä omasta takaa. Enkä tarkoita tällä sitä, ettenkö voisi viettää aikaani sellaisten parissa, jotka ajattelevat tai toimivat eri tavoin. Mutta kun toimii valtavirrasta poikkeavalla tavalla, on aika ajoin myös tärkeää saada vaihtaa ajatuksia samoin ajattelevien kanssa. Aina ei jaksa selittää, vaikka mielelläni kokemuksiamme jaankin. Siksipä pidämme ihan omaa perhekerhoamme harvase viikko.
----
Lukaisin äsken läpi edellisen postaukseni Tammisaaresta, eikä teksti kyllä ollenkaan välitä sitä, kuinka hieno paikka Tammisaari oli synnyttää. Tammisaaren hienous taitaa piillä paitsi siinä, että siellä on kaikki perusjutut kohdillaan, myös monissa pienissä asioissa, jotka jätin kirjoituksessani mainitsematta. Kuten lampaantaljat vauvan sängyssä, vauvahierontaopetus, kätilöiden keittämä imetystee jnejne. Upea paikka synnyttää se vaan on!
