Siellä, minne minä huomenna matkaan, on yli 30 astetta lämmintä ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Pääsen huljuttelemaan varpaitani Intian valtamereen, nukkumaan yöni ilman ylimääräisiä herätyksiä ja nauttimaan gintoniccini kaikessa rauhassa (mitä nyt vähän pitää kai töitäkin tehdä). Kuulostaa aika unelmalta näin marraskuun märkyydessä, pimeydessä ja kylmyydessä.

Mutta kun ei. En niin millään haluaisi lähteä. Ei sillä, ettenkö uskoisi Pääppiksen pärjäävän hienosti isänsä kanssa tai että olisin vakuuttunut poissaolostani aiheutuvan pysyviä traumoja lapselleni. Enkä edes siksi, että mies on tällä hetkellä aika heikossa hapessa saatuaan enterorokon Pääppikseltä, joka onneksi on jo parantunut taudistaan. Isovanhemmat syöksyvät hätiin heti huomenissa ja pitävät taatusti hyvää huolta niin isosta kuin pienestä rakkaastani.

Vaan siksi, että ajatus viiden päivän erossaolosta tuosta maailman ihanimmasta olennosta tuntuu vaan niin helvetin pahalta. Siksi.