Jospa vaihteeksi jotain muuta kuin kestovaippoja ja Tammisaarta. Niin päivänpolttava kuin tuo jälkimmäinen aihe tällä hetkellä onkin. Viime viikolla nimittäin Tammisaaren sulkeminen oltiin tuotu HUSin hallituksen kokoukseen esityslistan ulkopuolelta (budjettilähetekeskustelun yhteydessä), vaaleja seuraavana päivänä. Kyllä kokeneet virkamiehet tietävät, miten ajaa tahtonsa läpi. No, vielä asiasta ei mitään päätetty, mutta pahalta näyttää. Tammisaaren sulkeminen ollaan jyräämässä vähin äänin läpi, ellei HUSin hallituksen jäseniä saada vakuutettua hankkeen järjettömyydestä.

Mutta, lupasin jotain muuta kuin Tammisaarta. Josko vaikka vaihteeksi jotain arjestamme, joka onkin muuttunut aika lailla sitten viime kirjoittaman. Mies on palannut töihin: ehti jo vähän viime metreillä sinne kaivatakin. On ollut hienoa huomata, miten kolmen kuukauden kotonaolo on vaikuttanut miehen ja Pääppiksen suhteeseen. Alku oli kankeaa, mutta loppua kohden heillä alkoi mennä tosi hyvin. On aikas herttaista, kun mies nykyisin kertoo ikävöivänsä Pääppistä työpäivän aikana.

Tuntuu siltä, että nykyisin olemme Pääppikselle kutakuinkin tasaveroiset kiintymyksen kohteet. Se, että Pääppis edelleen saa suurimman osan ravinnostaan rintamaidosta, estää toki täydellisen tasavertaisuuden. Useimmiten kuitenkin Pääppikselle kelpaa yhtä hyvin äiti kuin isäkin, oli sitten kyse nukuttamisesta tai pipin puhaltamisesta. Kaiken kaikkiaan uskon, että miehen vanhempainvapaan pitäminen vaikuttaa pitkälläkin tähtäimellä perheemme hyvinvointiin (puhumattakaan miehen ja lapsen keskinäisestä suhteesta) paljon. Arvostukseni kotiäitinä on ainakin noussut. Ei sillä, että mies aiemminkaan olisi odottanut minun ehtivän päivisin kotitöitä tehdä, mutta nyt hän on tasan tarkkaan perillä siitä, kuinka intensiivistä arki kaksin lapsen kanssa on ja ettei aika aina - jos koskaan - riitä kodin puunaamiseen.

Nykyisin mies myös luottaa enemmän itseensä Pääppiksen hoitajana. Mikä tuleekin enemmän kuin tarpeeseen reilun viikon kuluttua, sillä olen nyt kuitenkin vastoin alkuperäisiä suunnitelmia lähdössä työmatkalle vielä tämän vuoden puolella. En ole tästä kovinkaan innoissani, mutta en sentään ihan kauhuissanikaan, ainakaan vielä. Pääppis saa koko viiden päivän poissaoloni ajan olla isänsä ja/tai tuttujen isovanhempiensa kanssa. Kaksin miehen kanssa he ovat näillä näkymin vain yhden päivän. Niinpä luvassa on yllin kyllin huomiota pikkuiselle. Yöt ovat mietityttäneet meitä kaikkein eniten, mutta viime viikonlopun eksperimentti osoitti, että hienosti pojat pärjäävät yöt kaksinkin. Pääppis syö edelleen pari-kolme kertaa yössä, mutta kun ruokaa ei ollut lähettyvillä (minä siis nukuin olohuoneen puolella), Pääppis nukahti hienosti uudelleen ilmankin. Että kaikella todennäköisyydellä eniten erosta kärsin minä.

Kaikista faktoista ja todennäköisyyksistä huolimatta ajatus Pääppiksestä erossaolosta kokonaisen viiden päivän ajan kuulostaa, no, väärältä. Ei tämän näin pitäisi mennä. Kaikkein mieluiten ottaisin Pääppiksen työmatkalle mukaan.Valitettavasti kohde ja matkan sisältö ei nyt vaan ole sellainen, että lasta voisi mukaan ottaa. Eikä isänsä antaisikaan. Toisaalta koetan myös pitää mielessäni, mitkä vaihtoehdot nykytilanteelle olisivat. Olisin todennäköisesti joko äärettömän stressaantunut työnhausta ja siitä, saanko koskaan oman alan töitä tai sitten työssä, joka pakottaisi laittamaan Pääppiksen päivähoitoon. Kyllä tämä vaihtoehto näistä kolmesta edelleen tuntuu parhaalta.

Muuten kahden työn ja lapsen kotihoidon yhdistäminen on vastannut odotuksia. Kiirettä pitää. Mies on ylittänyt itsensä jaksaessaan aamuisin raahautua töihin kukonlaulun aikaan (lue: ennen kahdeksaa) jotta minä puolestani pääsen illalla suht koht ajoissa aloittamaan työpäiväni. Yllättävän hyvin olemme jaksaneet, vaikka välillä väsymys purkautuukin kiukkukohtauksina puolin ja toisin. Ja johan tässä on pian puolet syksyn työrupeamasta takanapäin. Tammikuusta on sitten tarkoitus vähentää työtunteja ja tästä suunnitelmasta aion pitää tiukasti kiinni.

Työ itsessään on keskimäärin ihan ok. Työnkuvani on vielä melko lailla hahmottumaton ja työajattomuus, -paikattomuus sekä -yhteisöttömyys tuovat siihen oman vahvan säväyksensä. Katson nyt ihan rauhassa, miten tämä muotoutuu. Ennen kaikkea tällä hetkellä työni tuntuu askeleelta eteenpäin urallani. Mikä on tietysti iso asia sekin.

Kaiken kaikkiaan olen aika tyytyväinen nykytilanteeseemme. Voimme molemmat tehdä töitä ja edetä urillamme, mutta samaan aikaan pitää pikkuisemme kotihoidossa. Ja minä saan päivisin nauttia kotiäitiyden parhaista puolista. Ei hassumpaa.