Oltiin tänään neuvolassa. Kahteen otteeseen. Ensin aamulla käytiin höpisemässä mukavia terveydenhoitajan kanssa ja tarkastamassa pakolliset painot ja pituudet (8200 g ja 67 cm). Kaikki ok. Ei tartte aloittaa kiinteitä jos ei huvita. Eikä just nyt huvita. Vaikka tuossa yksi päivä jääkiekkoa katsoessamme ja kasviksia dipatessamme mietimmekin, voisikohan Pääppikselle antaa palan kurkun pehmeää keskustaa jäystettäväksi. Emme kuitenkaan niin arvanneet tehdä. Kuulemma sekin on ihan yhtä hyvä tapa aloittaa kiinteiden syöminen kuin soseutetun perunan syöttäminen lusikalla. Kuulostaa vaan enemmän meidän jutultamme. Eli Pääppis ehkä aloittaa kiinteiden syömisen sitten kun meillä seuraavan kerran dipataan kasviksia. ;)

Ja sitten illalla suuntasimme jälleen askeleemme kohti kolkkoa neuvolarakennusta. Tällä kertaa menimme perhevalmennukseen kertomaan vauvaperheen arjesta. Eihän tuo Pääppis enää mikään ihan vastasyntynyt ole, emmekä mekään siis ihan tuore vauvaperhe. Mutta meitä pyydettiin, kun tarjouduimme vapaaehtoisiksi kertomaan kantoliinoista ja kestovaipoista tuleville vanhemmille. Niinpä sitten jutustelimme vähän muustakin kuin liinoista ja vaipoista. Vaan oli se aika vaikeaa palautella mieleen, millaisia ne ensimmäiset viikot vanhempina oikeasti olivat ja mitä silloin päässä liikkui. Vai mahtoiko liikkua juuri mitään...

Ilahduttavaa oli, että liinat ja vaipat herättivät kaikkein eniten kiinnostusta ja kysymyksiä. Ja kuka tietää, ehkä saimme jonkun tulevan vanhemman päähän muhimaan ajatuksen kestojen ja/tai liinojen kokeilemisesta. Pääppis killitteli tyytyväisenä lähes koko tunnin mittaisen sessiomme ajan miehellä uudenkarheassa punaisessa Manducassa - tosi hyvä kantoreppu muuten, jos joku sellaisen hankintaa suunnittelee.

Visiitistämme perhevalmennukseen jäi tosi hyvä fiilis. Ehkä pitäisikin ryhtyä kantoliinatukihenkilöksi tai aktivoitua kestovaippayhdistyksessä, niin pääsisi enemmänkin julistamaan tätä liinailun ja kestoilun ilosanomaa.