Taas on viikko vierähtänyt ihan melkein huomaamatta. Tätä menoa kun jatketaan, on Rääppis sylissämme ennenkuin ehdimme kissaa sanoa. Arvioituun toimitusaikaankaan ei ole enää kuin päivälleen kaksi kuukautta - mihin ihmeeseen nämä kuukaudet ovat huvenneet?

Sekä iltamme että viikonloppumme ovat viime aikoina olleet kovin ohjelmoituja, niin minulla kuin miehelläkin, yhdessä ja erikseen. Huomaan usein ajattelevani, haikeastikin, kuinka nyt "pitää" tehdä, mennä ja tavata, kun se vielä onnistuu helposti. Haluan uskoa, ettei sosiaalinen elämä kuole Rääppiksenkään myötä, mutta selvää on, että se muuttuu ja vaatii ehkä hiukan enemmän järjestelyä. 13-vuotias kummityttöni, joka on viikonloppuvisiitillä luonamme, tuumasi tuossa äsken saunassa, kuinka outoa on ajatella, että seuraavan kerran, kun hän tulee luoksemme, meitä onkin kolme. Niinpä, niin on minustakin. Edelleen. Vaikka onhan tässä ollut aikaa totuttautua ajatukseen. Siltikin tuntuu siltä, että Rääppis tulee elämäämme vähän varkain, ilman että oikeasti olemme siihen valmistautuneet. Tosin ehkei vauvan syntymään koskaan voi olla täysin valmis ja eiköhän tulokas aikanaan valmista meidätkin vanhemmuuteen. Välillä mieleen hiipii kuitenkin kysymys, tiedämmeköhän oikeasti, mitä olemme tekemässä ja voisiko joku sittenkin painaa sitä back-nappulaa.

Viikonloppu on mennyt leppoisissa merkeissä. Lautapelejä on pelattu niin paljon, että kilpailuvietti on tyydytetty joksikin aikaa ja The Simpsons -elokuvakin tuli viimein käytyä katsomassa - ihan viihdyttävä ja hauska pätkä. Nyt mies ja kummityttö ovat linnoittautuneet sohvalle katsomaan leffaa ja minä sain hetken erittäin tervetullutta omaa aikaa. Niin kiva kuin kummityttö olikin saada vierailulle, huomaan jatkuvan touhuamisen vaativan veronsa. Taidanpa jatkaa iltaa lasillisella kylmää juomaa (juu, siideri maistuisi kyllä sekin) ja hahtuvien parissa - nyt jo kolmannet menossa. ;)