Sellaista olen tässä viime aikoina pähkäillyt, että mahtaako meidän Rääppiksestä tulla jotenkin vuorovaikutuksellisesti rajoittunut, kun meistä ei ole lepertelemään hänelle vatsanpeitteiden läpi? Kaikissa oppaissa ja vihkosissa (okei, kaikissa kahdessa, joita olemme tavanneet) korostetaan, että näillä viikoilla pitäisi äidin jutella vauvalle ja isän laulaa tuutulauluja. No, minusta ajatus siitä, että loruilen vatsalleni, tuntuu yksinkertaisen tyhmältä, enkä sitä juuri ole harrastanut. Silloin tällöin lauleskelen, mutta en lastenlauluja, enkä varsinaisesti Rääppikselle (mistä hän ylipäänsä tietäisi, laulanko hänelle vai ihan vain itsekseni?!!). Mieskään ei juuri vatsalleni jutustele ja silloinkin, kun sitä tekee (yrittää noudattaa oppaiden ohjeita kuuliaisesti), vaikuttaa se olevan vähän vaivaantunutta ja kääntyy hyvin pian minun kanssani puheluksi.

Jossain vaiheessa mietin sellaisen raskauskorun hankkimista, mutta totesin aika pian, etten todennäköisesti tulisi kuitenkaan sitä käyttämään. Töissä en huomiota herättävää kilisevää korua viitsisi pitää ja kotiin tullessa tuskin muistaisin sitä pukea päälle. Kompensoisiko se, että töissä usein kuljen avainkaulanauha kaulassa ja jonkinlaista helinää sekin pitää...?

En oikein ymmärrä, miksi tämä vatsanpeitteiden läpi jutustelu tuntuu niin kaukaiselta ja luonnottomalta. Ei minulla mitään ongelmaa ole vauvojen kanssa leperrellä, mutta tämä ei nyt vain luonnistu ja sillä siisti.
Vaan näyttää olevan ensimmäinen asia, josta kerätä huono vanhempi -pointseja. :(