Tulipa kesä korkattua. Viikonloppuun mahtui kesämökin kesäkuntoon talkoilemista, sienestämistä, talviturkin heitto jäiden lähdettyä (avannossa kävin helmikuussa) sekä ensimmäiset kesäfestarit (Maailma kylässä).  Ja eiköhän hellerajakin melkein mennyt rikki tänään. Tykkään. Paitsi siitä, että sen kerran, kun onnistun korvasieniä löytämään, en saakaan niitä syödä. Kyllä vain, kiellettyjen listalla nekin raskauden aikana. No, taidan käsittelyn jälkeen pakastaa ne odottamaan ensi kesää. Varasin lauantai-illaksi yhden siiderin saunan jälkeen nautittavaksi, mutta ei se oikein maistunut hyvältä ja jäi puolittain juomatta. Vähän haikealta silti tuntuu ajatus kesäisistä saunailloista järven rannalla ja lämpimistä piknik-reissuista ilman kylmää, pirskahtelevan kuivaa siideriä... Enköhän kuitenkin tämän yhden kesän selviä ja holiton Stowford on jo todettu kelpojuomaksi sekin.

Meillä on nyt kotona ensimmäinen vauvatarvike Rääpälettä varten. Ystäväni J. dyykkasi taloyhtiönsä jätelavalta täysin virheettömältä vaikuttavan ja vieläpä siistin auton turvakaukalon. Mikä onni, että ystäväpiiriin sattuu kuulumaan dyykkaavia viherpiipertäjiä. Itse tuskin olisi tullut tutustuttua jätelavan sisältöön. Näköjään pitäisi. Kyseisessä taloyhtiössä kellarikomerot olivat menossa remonttiin ja ilmeisesti siitä syystä täysin kelpoa tavaraa oli dumpattu jätelavalle. Sikälikin turvakaukalo oli erinomainen löytö, että olisi ollut tosi turhauttavaa ostaa sellainen uutena, kun ei meillä ole autoa ja tuskin ainakaan vähään aikaan tulee olemaankaan. Jollakin Rääpäle silti pitää sairaalasta kuljettaa kotiin. Mutta nytpä on sekin hoidossa, kiitos J:n! Kaukalosta taisi tulla ensimmäinen kaveripiirissä kiertävä vauvatarvike.

Huomenna meillä on siis seuraavat treffit Rääpäleen kanssa. Ei jännitä yhtään, vaikka kiva onkin mennä katsomaan, mitä siellä monitorissa näkyy. Jotenkin vain luotan siihen, että kaikki on hyvin ja jos ei olisikaan, niin sitten eletään sen mukaan. Vaikuttaa siltä, että olen aika outolintu odottajien keskuudessa näine ajatuksineni. Ei sillä, ettäkö se haittaisi, mutta toisinaan kyllä mietityttää, onkohan minussa jotain vikaa, kun en stressaa ja huolehdi raskaudesta. Ei minulla vielä edes ole kovin vahvaa tunnesidettä masuasukkiin. Ehkä tilanne muuttuu huomisen myötä, jos kaikki on ok ja ultrassa näkyy jotakin ihmistä muistuttavaa. Ensimmäisessä ultrassa Rääpäle kun muistutti lähinnä möykkyä. Toisinaan olen miettinyt sitäkin, mahtaisiko mahdollinen keskenmeno tässä vaiheessa olla meille niin vaikea asia, kuin se varmasti suurimmalle osalle on, kun en ole vielä kiintynyt sikiöön tai ajatukseen jouluvauvasta. Emme miehen kanssa oikein kumpikaan edelleenkään tajua, että meille on tulossa vauva. Nämä ajatukset kuulostavat ihan kamalilta, aivan kuin en osaisi yhtään arvostaa raskautta ja tulevaa lastamme. Niin ei toki ole. Ehkä tämä kuitenkin kertoo lähinnä tietynlaisesta realistisesta/fatalistisesta elämänasenteestani, joka tosin ei koske läheskään kaikkia elämän osa-alueita. Esimerkiksi kun mummillani löydettiin vajaa viisi vuotta sitten suurikokoinen kasvain paksusuolesta, ensimmäinen ajatukseni muiden panikoidessa ja suurinpiirtein haudatessa mummia oli, että katsotaan nyt ihan rauhassa, onko kyseessä syöpä ja mitä sille voidaan tehdä. Syöpähän se oli, mummi leikattiin ja nykyisin hän voi niin mainiosti kuin liki kahdeksankymppinen nyt voi voida. Varmasti onkin niin, että nyt eletään viimeisiä viikkoja, ehkä jopa päiviä, tällaisten ajatusten kanssa. Sen jälkeen, kun ultrassa on nähty pieni ihmisen alku, joka myös siltä näyttää ja kaverin potkut alkavat tuntua, raskaus varmasti konkretisoituu ihan eri tavalla ja ajatus meidän vauvasta alkaa tuntua todelliselta.