Kuten jo aiemmin mainitsin, tuleva isä on raskaudesta aivan yhtä pöllämystynyt kuin minäkin, vaikka hän onkin ollut vauvaprojektin innokkaampi osapuoli. Olemme ehtineet puhua asiasta vain vähän. Tein raskaustestin keskiviikkoiltana ja torstaiaamuna hän lähti reissuun. Suhteeseemme ei oikein ole koskaan kuulunut asioiden puiminen puhelimitse, eikä tämäkään tilanne muodosta poikkeusta. Niinpä en yhtään tiedä, mitä ajatuksia hänen päässään tällä hetkellä liikkuu.

En keskiviikkoiltana saanut hänestä oikein mitään irti. Hän vain toisteli, ettei vielä ymmärrä koko asiaa. No, se ei liene yllättävää. Suurin piirtein ensimmäisenä viivojen ilmestyttyä keskiviikkona meillä käytiin tällainen keskustelu: -En nyt sitten ehtinyt kosia sinua ennen raskaaksituloa. -Mitäs vitkastelit. -No kun ajattelin, että saisit ensin sen gradun tehtyä.

Tämä lyhyt keskustelu kuvastaa hyvin parisuhteemme tilaa tällä hetkellä. Olemme vakiintuneet ja häistäkin on joskus puhuttu, mutta mitään asialle ei ole tehty. Viimeiset puoli vuotta olemme eläneet käytännössä täysin graduni ehdoilla ja ilmeisesti avopuolisoni oli nyt sitten suunnitellut jonkin sortin kosintaa, kunhan isosta G:stä on päästy (toim. huom. seitsemän päivän kuluttua). Se nyt kuitenkin on ihan varmaa, että mitään häitä en ryhdy raskaana järjestämään. Eiköhän sen ehdi sitten myöhemminkin. Minusta on itse asiassa aika yhdentekevää, olemmeko naimisissa, kun lapsi syntyy. Tosin tietyissä piireissä, joihin itsekin osittain leimaudun, sitä katsotaan vähän kieroon. Mutta siinähän katsovat. Minä nyt vain en halua mennä naimisiin sen takia, että olen raskaana, enkä varsinkaan aio viettää polttareitani mehulinjalla.

Olen kuitenkin saamassa lapsen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan vanhemmuuden jakaa ja jonka tiedän olevan niin hyvä mies kuin hyvä isäkin. Yhteistä historiaa meillä on takana reilut neljä vuotta. Suhteessamme on ollut vaikeita hetkiä, eroakin on harkittu, mutta viimeiset pari vuotta meillä on mennyt tosi hyvin ja olemme olleet onnellisia. Minä olen ollut meistä se osapuoli, joka on huidellut maailmalla (jos puolisolta kysytään, niin vähän liiankin kanssa). Suhteemme on tarjonnut sille hyvät puitteet: riittävästi luottamusta, turvaa ja rakkautta. Toisinaan on kieltämättä tuntunut siltä, että olen vähän liian itsekäs menemisissäni. Nyt edessä kuitenkin lienee paikalleenasettuminen ainakin hetkeksi. Olen kyllä googlannut tietoa lapsen kanssa matkustamisesta ja kyllä sitä jotkut näyttävät harrastavan. Reppuselkäreissaaminen varmaan itse asiassa onnistuu paremmin vauvan kuin vähän vanhemman lapsen kanssa. Ja onhan tässä vielä tämä yksi kesä aikaa ennen vauvaakin. Olin ajatellut, että tämän kesän olisi voinut viettää Suomessa, kun viime vuonna en ehtinyt yhtään nauttia Suomen kesästä, mutta tämä raskaus taisi muuttaa suunnitelmia. Täytyy nyt vielä jutustella asiasta miehen kanssa, kun hän palaa.