Olen tosiaan säästynyt melkeinpä kaikelta raskausoireilulta. Toisinaan heräilen normaalia aikaisemmin ja tällä viikolla parina päivänä on ihan pikkiriikkisen kuvottanut. Sekin kyllä on mennyt hetikohta ohi. Eli vähällä on päästy moniin muihin verrattuna. Eilen Suomi-Ukraina-lätkämatsin aikana minun alkoi tehdä käsittämättömän paljon mieli ranskalaisia perunoita ja fisuhampurilaista. Minun, joka normaalioloissa suostun aterioimaan hampurilaisravintolassa sen kaksi kerta vuodessa kummitytön tullessa meille kylään, ihan vain hänen mielikseen. Viimeksi vein hänet syömään Forumin alakertaan, kun siellä on vierivieressä useita ravintoloita. Kummityttö sai happymealinsa ja minä jotain falafeleja viereisestä kojusta.

Eihän siinä sitten muu auttanut kuin lähteä Mäkkäriin. Eikä se edes oikeasti ollut hyvää. Miestä huvitti suunnattomasti. Mitähän seuraavaksi? Ryhdyn varmaan äänestämään Kokoomusta...

Olemme tänään menossa teatteriin vanhempieni kanssa. Vähän jänskättää, mahtavatko arvata mitään. Sinänsä voisimme jo kertoakin heille, mutta jotenkin haluan suojella heitä ja odottaa ensimmäistä ultraa. Etteivät sitten ehdi innostua liikaa, jos jokin meneekin pieleen. Täytyy valita löysemmänpuoleinen paita päälle. Kyllä vatsastani jo huomaa pienen pyöreyden, joka tosin vielä menisi varmasti lihomisen piikkiinkin. Tässä vaiheessa varmaan pitäisi alkaa kuvata vatsan kasvua, mutta kun se tuntuu jotensakin oudolta. Se, että iskisin kameran miehen käteen ja pyytäisi ottamaan kuvan paljaasta vatsastani...ei tunnu hyvältä ajatukselta. Eikä kai ole mikään pakko. Eiköhän niitä isomahakuvia ehdi sitten myöhemminkin räpsiä.

Ostin muuten viime viikolla alennusmyynnistä muutaman äitiyspaidaksi kelpaavan vaatekappaleen. Eivät ne varsinaisia äitiysvaatteita olleet, mutta sellaisia, joihin mahtuu mukavasti vähän massukkaakin. Sellaisia, joita kehtasi raskaudesta tietämättömän kaverin kanssa shoppailla. Vähän hassulta se silti tuntui.

Onkohan minussa jotain vikaa, kun suhtaudun raskauteen niin varovaisesti, stressaamatta ja innostumatta? Muita tuntuu pelottavan, onko kaikki varmasti ok, mikä tietysti on ihan ymmärrettävää. Minua ei vain pelota yhtään. Eikä se tarkoita sitä, että olisin varma siitä, että kaikki on kunnossa. Mutta niin kauan, kun en voi asiasta mitään tietää, en myöskään halua lietsoa mitään kauhukuvia siitä, mitä ultrassa saattaa paljastua. Tottakai olen ja olemme pohtineet keskenmenon ja vauvan vammaisuuden mahdollisuutta, mutta sekään ei aiheuta erityistä huolta tai pelkoa. Jos sitten jompikumpi kävisi toteen, asiassa riittää varmasti murehtimista siinä tilanteessa. Terveydenhoitaja kehotti pohtimaan etukäteen, mitä tehdä, jos ultrassa selviää, että sikiö on jollakin tavalla vammainen. Toki sitä voi ja pitääkin pohtia, mutta tilanne tulee tietysti uutena ja yllättävänä, jos näin kävisi. Ja päätös raskauden jatkamisesta tai keskeyttämisestä riippuu meidän kohdalla ennenkaikkea siitä, kuinka vaikeasta kehitysvammasta olisi kyse. Lähinnä keskeytys tulisi kysymykseen, jos olisi todennäköistä, ettei lapsi kuitenkaan eläisi kovin pitkään. Vaikeita asioitahan nämä olisi ja tottakai sitä toivoisi, ettei tällaisia asioita joutuisi pohtimaan kuin teorian tasolla.

Tästä taisi tulla taas melkoista ajatuksenvirtaa, hyppimistä holtittomasti asiasta toiseen. Sellainen minä nyt vain olen. : )